Kauhujen matka Tansaniaan: kuolemanpelko ja koti-ikävä iskivät

Matkustaminen ei aina ole kohdallani ollut yhtä juhlaa, vaikka sosiaaliseen mediaan ladattava sisältö onkin yleensä yltiöpositiivista. Halusin tällä kertaa palauttaa mieleeni taannoisen Afrikan-matkan, joka aiheuttaa vielä näinäkin päivinä kylmiä väreitä.

Vuoden 2011 loppupuolella 23-vuotiaana miehenalkuna päätin lähteä Afrikan-valloitukseen. Olin suunnitellut aloittavani matkan Tansaniasta ja eteneväni maateitse Mosambikin ja Malawin kautta Sambiaan ja Zimbabween. Olin ennen tätä tehnyt yhden suuremman matkan Väli-Amerikkaan itsekseni ja sieltä hankitun positiivisen kokemuksen johdattelemana halusin tehdä vielä astetta suuremman ja jännittävämmän matkan. En kuitenkaan arvannut, ettei minusta välttämättä siihen olisi.

Myrskyisenä ja sateisena joulukuun päivänä lentokone lähti Helsinki-Vantaalta yhden välilaskun kautta kohti Tansanian pääkaupunkia Dar Es Salaamia. Kun istahdin lentokoneeseen, minut valtasi suunnaton ahdistus ja halu palata kotiin. Olin yksin nuorena miehenalkuna matkalla kohti poliittisesti epävakaata maailmankolkkaa tekemättä sen suurempaa taustatyötä siitä, mihin oikeasti olin lähdössä. Pelko valtasi mielen: miten tulen selviämään matkasta, mitä jos jotain tapahtuu, onko minulla varmasti kaikki vakuutukset kunnossa, kuka minua auttaa jos jotain tapahtuu.

Tansanian-lennon välissä oli kokonainen yö odottamista. Amsterdamissa koin oloni niin ahdistuneeksi, että menin oluttuopillisen jälkeen suoraan hostellin sänkyyn nukkumaan. Tiesin, että minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko luovuttaa ja palata takaisin kotiin maitojunalla tai kohdata pelkoni ja matkata kohti tuntematonta. Valitsin jälkimmäisen. Pian olinkin jo KLM:n lennolla matkalla kohti Dar Es Salaamia.

Saavuimme perille 10 tunnin lentämisen jälkeen ja koin oloni ulkopuoliseksi. Lentokoneessa oli muutama vaaleaihoinen bisnesmies, muut olivat afrikkalaistaustaisia. Pelko hiipi jälleen mieleen passintarkastusvaiheessa: miten ihmeessä tulen selviämään täällä yksin seuraavat kaksi kuukautta. Miksi ihmeessä olen täällä? Miksen vaikka lähtenyt Kanariansaarille kaverini kanssa?

 

Passintarkistuksesta selvittyäni huomasin olevani täysin yksin lentokentän sisääntuloaulassa, jossa ei muuten edes ollut katosta. Isot kämmenen kokoiset mustat perhoset lentelivät ympärillä ja hyttyset hamusivat hikistä ihoani. Malarialääkitys! Luojan kiitos olin muistanut ottaa pillerit mukaan ja aloittanut kuurin ajoissa. Seuraavassa hetkessä huomaan taksikuskin lähestyvän minua ja tarjoavan kyytiä. Pakkohan kyyti oli ottaa, mutta kun ei minulla ollut mitään hotellimajoitustakaan. Silloisena yliopisto-opiskelijana ja budjettimatkaajana pyysin taksikuskia viemään minut mahdollisimman edulliseen hotelliin. Virhe!

Maksan hostelliyöstäni viisi dollaria ja nukun sängyssä, jossa patjanani toimii pahvikasa. Käymälän hygieniasta en halua edes mainita. Ajattelin, että jos tämän yön täällä selviän ja pidättelen tarpeitani, löytyy huomenna varmasti parempi paikka.

Minulle selvisi vasta jälkikäteen, että vietin ensimmäisen yöni slummialueella, jossa rikollisuus on jokapäiväistä. Matkan pelottavin kokemus seurasi seuraavana aamuna, kun lähdin etsimään ATM-rahannostopistettä. Minulla oli koko ajan sellainen fiilis, että joku seuraa minua. Ainoana valkoihoisena slummialueella olin tietysti paikallisten silmätikkuna, mutta enhän tätä ymmärtänyt. Ajattelin, että ovatpa nuo tansanialaiset uteliaita, eivätkö he muka aiemmin ole valkoihoista nähneet. Rahannoston jälkeen hätkähdän, kun pitkä ja selvästi minua vahvempi tansanialaismies tarttuu minua olkapäistä ja kulman takaa juoksee neljä nuorta kundia piirittämään minut. Valtava adrenaliiniryöppy ja pakokauhu valtasivat minut, kun huomasin yhden miehistä väläyttävän puukkoa. Ja kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää. Tilanne oli ohi arviolta 10 sekunnissa, kun reppuni ja taskuni pengottiin ja miehet ampaisivat karkuun. Hämmennys oli suuri. Koti-ikävä. Paniikki. Pakokauhu. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että olin helvetin onnekas, kun puukkoa ei sitten käytettykään.

Selvisin elossa. Juoksin hostelliin. Käperryin ”pahvisänkyyni” ja jämähdin paikoilleni useaksi tunniksi, enkä pystynyt tekemään mitään saatika sitten ajattelemaan järkevästi. Paniikin vallassa ajattelin, etten selviä ikinä täältä hengissä kotiin. En uskalla poistua enää ulos. Seuraavan kerran minut ehkä tapetaan. Miten ikinä pääsen takaisin kotiin tai lentokentälle? Hetken päästä pystyin rauhoittamaan itseni ja soitin vanhemmille Suomeen, jotka kehottivat minua välittömästi poistumaan alueelta. Sain rohkeutta keskustella hostellin henkilökunnan kanssa tilanteesta ja he patistivat minut poliisilaitokselle tekemään rikosilmoituksen.

Liikuin tästä eteenpäin pienetkin matkat majoituspaikan varaamalla taksilla ja vaihdoin samaisena iltana hostellin hotelliin. Poliisiasema oli hämyinen: vieressäni itkuisa kongolaisnainen odotti vuoroaan poliisin puheille, sillä hänet oli pidätetty huumeiden salakuljettamisesta ja laittomasta maahantulosta. Häntä saattoi odottaa useamman vuoden vankilatuomio. Sain tehtyä rikosilmoituksen, josta sain kopion mukaan.

Matka ei kuitenkaan ollut enää entisellään. Seuraavana päivänä tein kipeän päätöksen ja luovuin kunnianhimoisesta Afrikan-valloitussuunnitelmasta: varasin paluulennon takaisin Suomeen neljän päivän päähän. Samana päivänä siirryin Dar Es Salaamista Sansibarille, jossa hetkittäin pystyin aaltojen kohinassa ja palmujen katveessa jopa rentoutumaan. Sain ikimuistoisia kokemuksia päästessäni vierailemaan paikallisten ihmisten koteihin ja tunsin olevani turvassa hyvin vartioidulla turistialueella. Kohtasin myös äärimmäistä köyhyyttä ja sairauksia. Malariasta kärsivä tyttö ja lepran kourissa kuolemaa tehnyt vanha mies saivat haukkomaan henkeä. Elämä on niin hauras. Kuinka onnekas olenkaan asuessani Suomessa, missä terveydenhuolto toimii eivätkä trooppiset sairaudet vaivaa.

Kun lähdön hetki koitti, harmitti minua valtavasti: kauan odottamani safarit, Victorian-putoukset ja Mosambikin paratiisirannat jäivät kokematta. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, mutta samalla olin myös suunnattoman helpottunut siitä, että pääsen pois maasta, jossa tunsin itseni suunnattoman turvattomaksi. Toisaalta kokemus oli äärimmäisen tärkeä, sillä vasta tämän jälkeen olen ottanut tosissani matkustamiseen liittyvät vaarat ja matkustustiedotteet. Nykyään teen taustatyöni huolella, jotta vastaavia tilanteita ei enää tulisi. Koskaan ei tietenkään tiedä, mitä maailmalla tulee vastaan, mutta omalla toiminnalla ja järjenkäytöllä on suuri merkitys.

Ja olipa ihana taas olla matkan jälkeen kotona, ennen kaikkea hengissä, vaikka reissu jäikin tyngäksi. Valitettavasti koettelemukset eivät vielä päättyneet tähän: muutaman kuukauden kuluttua aloin kärsiä rajuista vatsaoireista. Ruoka ei oikein pysynyt sisällä ja laihduin useamman kilon viikkotahtia. Oikean diagnoosin saamisessa meni yli kuukausi, kun heti ei osattu epäillä matkalta mukaan tullutta pöpöä. Eipä tehnyt tämän jälkeen mieli pieraistakaan Afrikkaa päin saatikka matkustaa enää mihinkään.

Aikaa kului ja mieli muuttui. Tansanian-reissun jälkeen uusia maita on kertynyt arviolta yli 50. Ja tiedättekö sen tunteen, kun jotain hyvin ikävää on sattunut jossain paikassa, niin vuosien päästä saattaa tulla se vaihe, että on valmis antamaan uuden tilaisuuden. Olen nyt siis henkisesti valmis matkustamaan uudestaan Tansaniaan ja antamaan maalle uuden tilaisuuden. Haluan myös korostaa, että useampien ihmisten visiitit maahan ovat ongelmattomia ja ikimuistoisia. Minulla vain kävi huono tuuri. Se olisi voinut käydä yhtä hyvin vaikkapa Italiassa, Ranskassa tai ihan vaikkapa Helsinginkadulla.

Tansania, I’m ready again!

 

Markus Mäntykannas

X